KUN MIKÄÄN EI ENÄÄ TUNNU MILTÄÄN
Tämän koeajoselosteen voisi oikeastaan aloittaa lopusta. Tunnelma on verrattavissa Levottomat-elokuvan railakkaanhaikeaan perusvireeseen. Kun kaikkia drinkkejä on maistettu, kaikki biletyspaikat koluttu, kokkelit, heinät ja hepot kiskottu kitusiin ja kaikki kaksijalkaiset kuksittu tikapuista kanaan… niin mikään ei tunnu enää miltään. Hiukan samanlainen oli fiilis W140 600 SE:n koeajon jälkeen.
Soidinmenot
Niin, kutsu testilenkille kävi auton omistajan kaverin ja Kaapon hovimarakatin kautta. Vielä puhelimessa pölistessä auton oli määrä olla 600SEL, joka ei pitänyt sittemmin paikkaansa.
Mutta toisaalta tilanteen teki mielenkiintoisemmaksi se, että auto oli runsaasti harvinaisempi lyhytkorinen V12. Pitkiä mallejahan on tullut jo kokeiltua, ei tosin kun kahta ”puolimoottorista”.
Kankipajalla
Daami retkottaa nosturilla rivon oloisesti peräpää paljaana, kuin mylvivää sulhoa odotellen. Takapyörät on riisuttu seisontajarrun säätöä varten. Olemme juuri pääsemässä asiaan, kun shampanjakultainen 600SE kaartaa pihaan. Henkinen erektio on valmis ja säntään ulos.
Kuten tarkka lukija merkinnästä huomaa, kyseessä on ennen faceliftiä valmistettu malli, tämä yksilö 1992 eli ei enää mikään nuorukainen. Auton väri on todella passeli. Alkaa kuppasyyni. Koppa on kolhuton, maalipinta siisti ja kaaret terveet. Ei kiveniskemiä keulassa. Tällä on lasketettu jossain muualla kuin suolasumussa ja sorasuihkuissa.
Haa, sittenkin! Oikean etupyörän takana kylkilistan vierestä löytyy kupan alku. Eikö tehdas ole oppinut näistä kylkilistoista vieläkään mitään? Tarkempi tutkimus osoittaa, että kyseessä on pienestä kraapuksesta alkanut pintavika. Kaikki muut listojen reunat ovat priimat.
Esikatselu
Painan kaken näppylää ja vihreä ledi ovenkahvassa vilkuttaa tervetulotoivotuksen. Ovi aukeaa kevyesti huolimatta siitä, että karmissa asustaa tuplaikkuna. Sitten yleiskatsaus kabiiniin. Tumma, taloussuklaan värinen nahkaverhoilu tuo mieleen 70-luvun sohvat. Muiltakin osin sisusta on kahvin värinen, tai sanotaan nyt tämän auton kohdalla, että konjakin. Kaapo ei kovasti syty tähän ruskeaan, mutta se on vain makuasia, eikä auton vika.
Itse verhoilut ovat puhtaat, ehjät ja myös istuinosat vailla halkeamia tai naarmuja.
Vilkaisu takaovesta vahvistaa vaikutelmaa, kaikki on ehjää ja siistiksi puunattua.
Nousu pukille
Tähän autoon ei laskeuduta. Ensitunnelma ratin takana on tyköistuva. Vaikka auto on iso, tarjoaa W126 avarammat oltavat. Näin on, vaikka mittanauha kertoisi toista. Mutta valittamista ei ole, kaikki on paikallaan kuten Mersussa tuleekin.
Annetaanpa pelille virtaa – kone pyörähätää käymään kuin vaivihkaa, sisään ei kuulu mitään. Vain kierroslukumittari juoruaa myllyn käyvän. Ja sitten valot päälle, jolloin merkkituikkujen meri lähes valaisee koko auton… keskikonsolissa, ovissa, katossa, mittaristossa. Penkki on tukeva ja mukava, mutta liian lähellä. Painan piruuttaan kuskin ovesta muistipaikkaa 2, jolloin muutaman sekunnin vienon surinan säestyksellä istuimen etäisyys, selkänojan kulma, niskatuki, sivupeilit, taustapeili ja ratti etsiytyvät aikaisemman käyttäjän asetuksiin. Mikäs nappula tässä sivussa on? Näpelöin hieman ja kas, kaislikossa suhisee: ristiseläntuki saa ilmaa sisäänsä. Säätelen paikat kuitenkin oman anatomian mukaisesti. Alkuasetelma on hyvä.
Ei täysin gentleman
Kappas, nopeusmittarin asteikko ulottuu aina 330 km/h asti. Matkamittari näyttää 125.000 km. Mikäs tässä on kyseessä? Nopeusmittari lienee evakuoitu AMG:n hyllystä? Saksalainen paperi valaisee asiaa. Autosta on poistettu rajoitin, joka kuohii huipuksi 250 km/h paikallisten autotehtaiden herrasmiessopimuksen mukaisesti. Mitä lie kulkee tämä auto kuristamattomana, sitä ei nyt päästä kokeilemaan.
Paperi kertoo myös, että mittarin vaihtohetkellä kilometrit ovat olleet 105.000, joten autolla on ajettu tämän mukaan 230.000.
Nyt polkemaan
Lykkään D:n silmään ja varpaan hipaisu saa tuplatonnikeijun liikkeelle hyvin määrätietoisesti, mutta äärimmäisen pehmeästi. Lähtöä voi verrata Pendolinon starttiin jolloin – tosin kiihtyvyys muutamaan potenssiin korotettuna – mitään ei kuulu, ei tunnut. Auto vain lipuu eteenpäin kuin istuisi pehmustetussa huoneessa tyhjän päällä. Ilmajousitus noukkii liittymätien töyssyt niin, ettei edes näille keleille tyypillinen pyykkilautapinta tule läpi. Mutta yksi yllätys sentään. Kestopäällysteellä nastat rapisevat läpi lähes siinä missä edeltäjässäkin. Tosin renkaat ovat alle 100 km ajetut… jos tuo jotain vaikuttaa.
Kaunotar ja hirviö
Pääsemme konetielle ja piru alkaa istahdella olkapäälle. Tie on suolattu ja mitenkuten kuiva. Tähän asti keulasta ei ole kuulunut mitään, pönäkkä vääntö on kiskonut laitetta 1700- 2000 kierroksella nopeudesta riippumatta, nice and easy.
Lahdentien avautuessa nilkka ojentuu suoraksi ja n. 4000 rpm jälkeen kone ”ärjäisee”. Palopuheet? Jos voit kuvitella kaksi suoraa kuutosta laulamaan rinnan saman katon alla sordiino päällä, niin siinä se. Kiihtyvyys ei ole niin repivää kuin 6,6 sek. arvosta voisi kuvitella. Massa, koko ja suhteellinen äänettömyys tasaavat tuntumaa. Mutta kummeleittain: kylä lähtee.
Naatitaan, ei laakasta
Asennan cruisen 100 km/h mittarinopeuteen ja meno tasoittuu aavemaiseksi lipumiseksi (kyllä se lipuu vielä tässäkin vauhdissa). Jousitus on kerrassaan mukava. Kaarrekäytöstä saatika sen äärirajoja ei lähdetä näillä säillä kokeilemaan. Matkaa voisi jatkaa loputtomiin, ilmastointi pelaa kuin ajatus ja tuollainen 160 km/h (pikainen kokeilu) ei tunnu missään, tai vastaa 80 km/h vauhtia tavan autolla. W140:n kehuttua äänentoistoa ei sen sijaan päästä kokeilemaan – pirssiin on vaihdettu juuri akku ja grammarin koodi oli vielä hukan teillä.
Keppiä heiluttamatta
Autossa on vielä 4-vaihteinen tomaatti, eikä näin vääntävä moottori edes enempää pykäliä tarvitsisi. Edes tiukemmassa asennossa vaihtokohtia on mahdoton huomata. Toiminta on täysin eleetöntä ja kd-vastine on just eikä melkein. Paras automaattilaatikko, mitä olen koskaan kokeillut.
Jarrujen tehoa ei lähdetty äärimmilleen testaamaan, riittää että auto pysähtyy yhtä eleettömästi kuin kulkeekin. Mutta pieni piikki ajettavuuteen. Myös tämä on aito Mersu eli ohut puolto oikealla paistaa läpi tästäkin. Tai sitten se on rengaskysymys. Muuten ohjaus on aitoa singelfingeniä, keskialueella hieman tunnoton, vauhdissa tosin tehostus vaimenee reilusti. Nattarin kujilla pyöriessä kääntely on todella kevyttä ja auto muutenkin ketterä. Aivan kuin C-sarjan ohjaimissa istuisi.
Levätään - ja sitten takapuolelle
Mukana on varmuussyistä ollut koko matkan auton omistaja. Niin huono tuuri, että ratsia osuisi kohdalle tilapäiskilpisellä pirssillä ajaessa, on aina mahdollinen. Ryystämme kahvit.
Ja sitten vaihdetaan kuskia, onhan myös takapenkki testattava. Vaikka W140SE on liki samanmittainen kuin 126SEL, tilaa on tuntuvasti vähemmän – ahdas se ei toki ole.
Ja varusteita riittää. Myös kaikki takatuhdon säädöt toimivat sähköllä. Lämmitys on toki. Valaistut meikkipeilit aukeavat kattoverhoilusta myös takamatkustajille. Kaikkea on.
Varsinaiseen varusteluetteloon ei ole aikaa perehtyä, mutta näyttää ettei tästä paljoa voi puuttua.
Ja takakyyti on, jos mahdollista, vielä paljon parempaa kuin etumatkustajan osa.
Kiitos kyydistä ja soitellaan
Tämä auto on siis myynnissä, ellei kaveri sitten pidä sitä itse. Paperit kertovat aikaisempia omistajia olleen kaksi. Mutta koko dokumenttinippua en ala käymään läpi, sillä 13,7 litran kulutus välillä Hki-Tre karsii tällaisen yli 100 km päivässä ajavan omistushalut.
Mutta on se peli, lyhyenäkin.
Olemme takaisin tallilla. Punainen valo kuljettajan ovenkahvassa välähtää hyvästiksi. Mua ei huvita enää mikään.
PS. Sori kuvien laatu, jätin jopa huonoimmat pois
. Tack HVM:lle kuva-assisteerauksesta.
